Ikuisesta kaupungista
En kirjoitakaan siitä, mistä piti. Liian työjuttuja, ehkä joskus toiste. Valtio en ole minä. Tämän piti olla "vapaa-ajan" blogini, jos sellaista nyt edes osaan suorittaa.
Mistä sitten?
Matkasta Italiaan, Roomaan. Paavi Franciscus oli vielä elossa. Kävimme Vatikaanissa. Roomalaiskatolaiset varmasti vihaavat Jumalaa, jos puitteista jotain pitää päätellä. Eivät pystyneet parempaan.
Rakastin joka hetkeä. Toinen toistaan suurempia jesuiittakirkkoja. Kappeleissa kattomaalaukset connectoivat peepoleita. Överit joulukuuset. Oli muuten joulu. Hotellin lähellä olevan kirkon kellot soittivat illalla joululauluja.
Rooman ydinkeskusta oli pieni ja aika kotoisakin. Vähän rähjäinen. Turussa kaikki on niin avointa, välimatkat ovat isoja rakennuskaavassa ja ihmisten välillä. Kaikki kuurataan uudeksi.
En minä oikeasti siellä voisi elää. Alkaisi vituttamaan antiikki, pienet kadut. All things made new. Taksilla 10 minuutin matka kesti sokkelossa puoli tuntia.
Mussolini hevosen selässä. Marcus Aurelius. Mannerheim. Mikä ihmisiä koneissa kiinnostaa? Kuinka monta hevosvoimaa autossasi on? Mitä täällä yritetään todistaa? Minun arvolleni sopisi paremmin aasi.
Ehkä se liittyy jotenkin kilpailuun. Haluaisin erottaa kilpailun ja kehityksen ideat toisistaan. Nyt ne tuntuvat olevan sama asia.
Ehkä Pantheon oli lopulta paras. Ikuinen temppeli. Tosin se oli koruttomuudessaan ehkä vähän epäroomalainen. Haluan vieläkin samaa betonia tänne.
Kotiin tultaessa koin shokin. Käänteisen Firenzen syndrooman, kun kävelin Prismaan. Onko täällä joku kilpailu käynnissä rumuudesta? Tosin rumat ne temppeleillä koreilevat... Ei ole aikaa miettiä tyylipisteitä.
Mitä sieltä oikeasti pitäisi tuoda kotiin? Ehkä jonkinlainen pienuus... Mutta oikeasti Italian sielu tai ulkokuori, jos sellaisen saan maalata. Ooppera. Se ylikoristeltu joulukuusi. Kultaa.
Kaikki oli jotenkin niin vääristynyttä, että mikään tekoäly ei ikinä pystyisi luomaan sellaista vaikutelmaa. Ei se kyllä taitaisi toimia täällä. Mikä toimisi?
Ehkä tämä on klisee. Anteeksi, italialaiset. Olen ennakkoluulojeni uhri. Näen vain, mitä haluan. Enkä edes vaivaudu katsomaan, mitä nykyitalialaisille kuuluu.
Elämmekö oikeasti antroposeenin aikaa? Ihmisen aikaa? Kenen mukaan? Kuka täällä määrää?
Ja vielä. Tapasin 1 kpl italialaista jonkin aikaa sitten. Hän piti oopperaa eliitin juttuna, joka se toki onkin ollut. Valitteli, miten maassa on niin vähän luontoa. Metsiä.